Kuolematon Kuolevainen

Iäisyydestä iäisyyteen
Matkalla matkaan
Mietinnän tuntoon
Hetkellisen hurmoon
Iki-itsein heräävään untoon

Kuka kuoleekaan, kuka syntyykään
kuka kulkuaan kulkeekaan
kuulee kuinka käy
oman kristallisen soinnin
kuulossaan

Kuinka värähde kuin sampoinen
Kuinka ihme kuin ikiaikainen
Oppi kahden muotoinen
Yhden olo
Ekstaattinen
Sillä sallittu on
Ei-mikään ja Kaiken-lainen
Pyhän elon
Olen-vainen
Kuolematon Kuolevainen

Tiitiäisen Luo

tiitiäisten munimat kukkaseppeleet

antavat viivähtää

syksystä höyryävän liikenteen

auringon armaana

kangastus kantaa painavimmat

koura kuin koura

koiran nauruna nauliintuu

vihreään valoon

pudonnut kivi veteen taittuneessa ovaalissa

kiikaroidaan uskon tilaa

mahdolliseen

jännite

matot kutovat itse itsensä

tasasta vaihtoon

räsyjen silkki kutojan sähköllä

selitä nyt selittämätöntä

olla olemassa luulo tiedon lotossa

yksi oikein

väärä viruu juopumisesta iloisena

sammumisen ja nerouden rajaviiva

kantaa rantaan

hatarana

jakartan karttaa

kaljuusit lipuvat nopeusrajoituksetta

luonnon mukaan

luontokuvaan

luonnon laumaan

luonnon kaulaan

luonto nauraa ja

luodulla auraa

Ohimeneväksi

Prisma piirittää jokaista iiristä

tunnitonta tunnelia, 

jonka dialogina aamuauringon rakastelu havahduttaa

yhä virittyvämpään aikaan,

kuun kaarien kauriinjuoksuun

leijonanharjainen kvasihologrammi

koteloituu

tyynen tuntevaan

valon kuiskaus piirtää iltaan

säyseyteen silittyviä

sävysyvyyden siivillä

selittämätöntä selittäviä

arjen harmaa kuninkaallisessa

loistossaan

untuva kelluvana linjautumisena

on kuin on

pelipeilien pastellitulkintaan

ajautunut irtopuu virran ravistelemana

taivas kirkkaudessaan tuulten myötä

jokayönä

mitä tahansa heijastuu,

se muutoksessa rakastetaan

kohdalleen eläväksi

ohimeneväksi

Pulppuilevaan

Keventyäkseen herkistymiseen,

kuullakseen lintujen laulusta kaikessa kaikuvan

syntymättömän musiikin

Harmonia ei täytä avaruutta,

syyttä sen sisältää

seuravaan pää hiljennetään

polariteetit pelkistyvät

pikkumyymaiseksi maisemaksi

Puu palautuu alkujuureensa

neliöiden neliöön

luottamuksen elektronisuihkuun

kanssadiplomatian kansaan

symbioottiseen mykorritsaan

jättiläisen vatsaan

kolmeen sanaan

Kiitos Rakas Anteeksi

Eväiksi, kehollistuman saatteeksi

senpäivään sulautunut

hiuksikosta hoksaava karsikko

vetteistyy

palava meri

pulppuavaan

Minuun-Teen

Tynnyreittäin hyrrät
heräävät rähmäsilmäisinä hyräilemään
suufilaisia vihreyksiä, vilisevinä
viivoittuu
koottu kenttä
eivät koot puhu enää merten metreissä

mahtuu minuun

Ripsille satamaan
vuoristopuroja, ruostuttamaan
kun kupari johtaa, elävöittävä kohtaa
hohdolleen valon hautajaisissa
karttakepit, nimetön mandoliini ja kolme käärmettä

tarjotaan minuun

Nouse alkuperän tulileikki,
hetki, sitten ja nyt, pisaroituva
lumoutuva
nouse päätöspiste sekä silinteri
kaari kantaa kantapaikkaan
kalenterissa hiukset rakentavat zeppeliinin
lentokuvitettuna

uinuva nukkuu minuun
minävetteistyn
hukkuvaan

Eläköön

Elämä Elää 
omaa
Elämäänsä 

Tuulikruunusta Synnytetty

kuka syntyy, kuka kuolee
kuka kulkuaan kulkee

tuulikruunattu luuranko
näkymättömässä kaavussaan
luola kumpuaa rumpuaan

syvästä sykkeestä
havaittu
hyvin hiljaisesta
kuuluu ja kovaa
ja pehmeää niin hiljaa
kuin kuorikerroksen pukemattomuus
sen sanattomasta säteilevä silmäily
kasvava lukemattomuus
iiriksen pölyhiukkasgalaksistossa
nahan tärkeys

kenen rajoja
et koskaan 
uskalla löytää
rajattomuus elää
kuin itse elämä 
ääretöntä
hetki kylpee 
ikuisuuden vedessä

atlas kirjoittaa
määrätiedollisen keskiviivasta
tasapainoile siinä
kädessä kysymysmerkki
ja kupissa tunteva mieli
ole hyvä, kysy pieni
matka suuri
valkenee vielki´
vanhempi kuin meri     

 

11-11

Sisimmästä sisin
matkoista lyhyin ja pisin
millaista ihmistä kuljetat sekä mihin?

mut ah!,
miks´ kysyä,
kun voi hiljaisuudessa pysyä?

nämä sanat sytytä
Sydämes´ Pyhäs´ Tilas´
Itsein
Ikinykyisyydessä
yritä & löydä
Vuolain Väylä

<3

Veiston Väistämättömyys

veistämisestä kuuluu okaattoman laulu 
ynnätyt äänet kevätmaisemaan 

yritys, tuo tahdon
lataumaan laituroitunut 
pyrkimys uurtaa syviä laaksoja otsalle 
viivoitettu keskittyminen 
näkymätön käsi laulaa v-kirjaimen 

suu hellittää otteensa
ja sana saa muistinsa 
kuin illalla tapahtuvat häät 
auringonlaskun ja puiden unen syleillessä 
virta voimistuu 
oman totuuden vaaleansinessä
”rakastan”, ei tarvitse sanoa
olkapäiltä nousevat siivet 
sanattomassa lemmessä
kehräävät ikijoelle 
tervaisan veneen

lipuvaan liukuu, 
loven aariaan

Elossa

        jää sulaa
              vaihtuen peilin lasiksi
              en enää näe itseäni
              -katson kevääseen

tuntien tuntien kääntyvän
hetken helmiksi
kasvavat heijastukset piirtävät
ajatuksettoman näkymän
tanssivaksi nauhaksi 

jokin jatkuu, jokin nimeämätön
muuttuen minuuden kirjaviksi
säteileviksi silmiksi
näkeminen on tuntemista
tunteminen on näkemistä

sanattomat jäähyväiset
lausuen menneelle talvelle
jokainen henkäys on suutelemista
auringon aarioihin
noususta laskuun

uppoaa sulaneeseen
salattuun veteen,
Rakkauden lähteeseen
yhteyteen


Tämä runo on syntynyt Elossa- tanssiprojektin eräässä toukokuisessa tapaamisessa.
Elämän tanssi jatkuu, onneksi tämä(kin) projekti. Mahtavat ihmiset muistuttavat, miten olemme, elämme ja teemme yhdessä elämästä elämänmakuisen. Onneksi on, yhteys.
Syksyllä tanssiesityksen voi kokea Turussa. <3 

Rakentava Muuntuu

Hetken hetkessä

hetken itken
hetken hymyilen

hetkessä
ikuisuuden
           olen