Punasinen Päivään

huijattuna punainen

kylmästä mudan täyttämästä kuopasta

heräsi maata kohti laulavat huulet

kaksikymmentä inkarnaatiota

paennut hupsu oli

myrkyn juoja, missä koti, myrkyn luoja

missä suoja, minkä luona?

preussinsinisessä asussaan

prinssi matkasi ylängöltä kuolleelle merelle

syvälle poskiin uurrettuihin meriin

purjehtiminen saatiin onnettarelta lahjana

jotta karien kerosiini ei polttaisi ensimmäistä vettä

liika, tekee liikaa myrskyisässä suojassa

kaksi, likainen ja puhdas

on yhdessä kokonaisuuksien planeetta

kun itkee oulunjoki pimeää savea

ei totuutta pääse lämpimään

kylmä ottaa omansa

ja jalokivenä itkeminen on ainut ystävä

sinisenä pyhänä

Ohimeneväksi

Prisma piirittää jokaista iiristä

tunnitonta tunnelia, 

jonka dialogina aamuauringon rakastelu havahduttaa

yhä virittyvämpään aikaan,

kuun kaarien kauriinjuoksuun

leijonanharjainen kvasihologrammi

koteloituu

tyynen tuntevaan

valon kuiskaus piirtää iltaan

säyseyteen silittyviä

sävysyvyyden siivillä

selittämätöntä selittäviä

arjen harmaa kuninkaallisessa

loistossaan

untuva kelluvana linjautumisena

on kuin on

pelipeilien pastellitulkintaan

ajautunut irtopuu virran ravistelemana

taivas kirkkaudessaan tuulten myötä

jokayönä

mitä tahansa heijastuu,

se muutoksessa rakastetaan

kohdalleen eläväksi

ohimeneväksi

Me Pisarsotilaat

Yhäkö me
laahaamme ylänköjen ylösnousuissa
vastaamme maanjäristyksen 
vaativaan halkeilevaan järjestykseen
joka loistaa
kuin pelargoniat syyssateessa

Taivaan kyynelehdinnässä
kynttilän halkoma
avaruus
osoittaa kirkkaammat
pellon huokailemat
aallot, meille myötäilevät

Yhäkö me hukumme
hymyhuulten avaamiin
huokailuihin

Me, pisarsotilaat tinatta

Vastakylpenyt Siivekäs Taikamatto

katu on taikamatto 
lentämiseen vaadittava taikasana 
äänettömän kuiskaus 
kauan sitten unohdetuista
 
löytämisen heleys häilyy 
löydetystä askeleesta 
polven kulkuväylä 
on liikeradan myötäilyssä

silitysliikkeen tienviitat
sirkkalehteiset purjelentokoneet
kämmeneistä kuoriutuu
isokaijanen

sydän varmana kuin rakastunut rauta 
mitä väliä ruosteella on?
jos vielä sykkii 
sykkien kuin itse elämä
pyöreissä kiertokuluissa kulmat, nuo muistot
hiovat hioutuvaa ajattoman kuvaa

hihkaise kerran, 
hihkaise läpi koko hengittävän
hilpeät kutsut ja sinut on kutsuttu
jos kutsut itseäsi lähelle nyt kokemaan, tuntemaan, rakastamaan
rakkaus  ravistelee taivasta päällä maan

Mitä on olla kuin aamu vasta kylpeneenä?

Elossa

        jää sulaa
              vaihtuen peilin lasiksi
              en enää näe itseäni
              -katson kevääseen

tuntien tuntien kääntyvän
hetken helmiksi
kasvavat heijastukset piirtävät
ajatuksettoman näkymän
tanssivaksi nauhaksi 

jokin jatkuu, jokin nimeämätön
muuttuen minuuden kirjaviksi
säteileviksi silmiksi
näkeminen on tuntemista
tunteminen on näkemistä

sanattomat jäähyväiset
lausuen menneelle talvelle
jokainen henkäys on suutelemista
auringon aarioihin
noususta laskuun

uppoaa sulaneeseen
salattuun veteen,
Rakkauden lähteeseen
yhteyteen


Tämä runo on syntynyt Elossa- tanssiprojektin eräässä toukokuisessa tapaamisessa.
Elämän tanssi jatkuu, onneksi tämä(kin) projekti. Mahtavat ihmiset muistuttavat, miten olemme, elämme ja teemme yhdessä elämästä elämänmakuisen. Onneksi on, yhteys.
Syksyllä tanssiesityksen voi kokea Turussa. <3 

Minusta Meriytyy

Onko hetki
minuuden pisara
valtameren
kyynelehdinnässä ?

Rakentava Muuntuu

Pysäytetty

Tunnetuulikko

Tunteiden tuulia vaan

antaa tuivertaa

niin surukin

lempeässä valossa

sielun kirkkauteen

avartaa